VAROITUS! Osassa sitten jonkin verran haistattelua sun muuta kiroilua, ajattelin vain ilmoittaa. Selvä juttu, nyt sitten viimeisinä lupaaminani päivinä tulee tämä kolmas osa, jossa seurataan tällä kertaa uuden Mainilan asukkaan elämää. Toivotaan, että tällä kertaa teksti on hiukan parempilaatuista ja muutenkin viihdytte osan parissa. Olen pahoillani tummista kuvista, mutta yö on pimeä...


Tässähän on siis Hanna Aaltonen ja hänen ensirakkautensa symboli, kuntopyörä! Hannalla on ikää 19 vuotta ja hän muutti Mainilaan pakoon entisiä tuttaviaan. Nuori nainen oli joutunut entisessä kotikaupungissaan käyttäytymisensä takia kaikkien vihaamaksi, ja nyt oli vihdoinkin aika lentää pesästä.


Sanoinko jo, että Hanna rakastaa kuntoilua? Heti alkaisiksi hän nyt kuitenkin istahti kuntopyörän satulaan ja karautti täyttä laukkaa muutaman tunnin treenin. Koulussa liikuntanumero oli ollut aina 9 tai 10, eikä kunnossa ollut valittamista.


Pian tulikin jo naapuri tervehtimään. Martti asui viereisellä kadulla ja kertoi omistavansa myös kaksi lemmikkiä. He tulivat varsin hyvin toimeen keskenään, ainakin noin eläimistä puhuessa. Hanna oli aina toivonut saavansa koiran, mihin hänellä olisikin nyt varaa. Uusi talo oli sentään niin pieni, ettei se kuluttanut kaikkia säästöjä.


Pientä flirttiä lenteli ilmassa ja Hanna oli jo myyty.
"Sanoinko muuten jo, että sinulla on todella kauniin väriset silmät?" Martti kehuskeli oikein olan takaa.


Kas vain, siinä se Martti jo ensitapaamisella mallailee... niin mitä? Pieni stoppi nyt tähän väliin hei, eikös miekkosella ole vaimo? Vaimo! Eihän se tietenkään ole kuin Martin itsensä vika mikäli pettämään rupeaa, mutta eikä Hanna huomaa sormusta miehen sormessa?


Martin lähdettyä Hanna pulahti lämpöiseen vaahtokylpyyn sulattelemaan asioita. Hän asui nyt aivan omassa talossa ja vieläpä saisi kohta koiran... siis sitten kun jaksaisi vain ensin raahautua kaupungille. Hän oli kyllä melkoista biletyyppiä, mutta autoa tai vastaavaa ei ollut. Kävelemäänhän sitä joku päivä voisi lähteä, mutta matka on kyllä pitkähkö.


Hanna viettä jonkin aikaa chattaillen verkossa. Hän kiersi monia erilaisia chattihuoneita etsien itselleen paikallista seuraa bilettämään yön pimeyteen. Hän oli jo luopua toivosta, kun eräs samanikäiseksi naiseksi ilmoittautuva henkilö ehdotti tapaamista keskustassa. Jo hieman tylsistynyt Hanna tietenkin vastasi kutsuun myöntävästi, ja tapaaminen sovittiin kymmeneksi illalla.


Niinpä Hanna sitten kävikin nukkumaan urheilusuorituksen aiheuttaman pienehkön väsymyksen saattelemana ja heräsi kahdeksan aikaan illalla laittautumaan kuntoon. Olisikohan se chatin tyyppi edes oikeasti sitä mitä väittää, vaiko pelkkä feikki? Ainakin riskin ottaminen on tarpeeksi hullua.


Niin se lähdon aika sitten koitti ja Hanna käveli päättäväisesti rappuset alas terassilta viileälle nurmikolle. Lepakko lennähti nopeasti pihapuun ympäri ja jatkoi sitten matkaansa yön pimeyteen. Oli jo yllättävän pimeää, vaikka kevät olikin jo pitkällä.


Yökerhon sisäänkäynnillä Hannaa alkoi jo epäilyttää. Sisään kävelevä väki ei ollut kovinkaan mahtavaa ja koko paikka näytti lievästi sanottuna oudolta.


Paikka vastasi kyllä täysin Hannan viime hetken oletuksia. Olkiaan kohauttaen nainen kuitenkin asteli discolattialle tanssimaan. Noh, pari järjetöntä heppuahan siinä yritti jotain säälittävää esittää, mutta ainakin näihin piireihin olisi helppo nousta vallan kahvaan. Nuo löyhäpäät tuskin vastustelisivat pientä parannusta koko kirotussa kaupungissa.


Kun ketään täysijärkistä ihmistä ei näkynyt, lähti Hanna discolattialta baarin puolelle. Baaritiskin ääressä oli hiljaista, eikä Hannan auttanut muu kuin tilata virkistävä alkoholijuoma.


Juoman valmstamisessa kesti kyllä ylättävän kauan, harjoitteliaj ilmeisesti tiskin takana. Odotellessa Hanna katseli sisään soljuvia ihmisiä ja nauroi toinen toistaan kauhistuttavammille vaateyhdistelmille sun muille. Mitä tämän seudun ihmiset ovat olevinaan? Olisi edes vähän mukavampaa nuorisoa!


Viimein Hanna sai tilaamansa ja kulautti sen kurkkuunsa yhdellä suullisella. Nyt olisi taas aika siirtyä discoon ja katsoa, mistä se chattityyppi löytyisi. Hän oli ilmoittanut tunnistautuvansa ruskeasta lakista jollaista kenelläkään muulla paikallisella ei ollut. hanna oli  jakanut myös omat tuntomerkkinsä siinä mielenkiintoisessa keskustelussa.


Discossa yritti epätoivoisesti tanssia tai vääntää jotain ihme show'ta aivan liian monta ihmistä. Siis liian monta epätyylikästä ihmistä. Etenkin eräs vanha, hieman pullukka ukko oli raivostuttava.
"Vai että sinä se tyttö tanssia osaat", ukkovanhus imarteli.
"No haista nyt paska, et sä tänne edes kuulu!"
"Noh, noh! Vai että tuhmakin tyttö? Olepas nyt vain hiljaa ja anna paremman näyttää miten tanssitaan!"
"Paremman? PAREMMAN!? No sulla kyllä suhteellisuudentaju kusee ja pahasti."
Niine hyvineen Hanna jätti papan  nyhjäämään johonkin nurkkaan ja asteli itse keskelle lattiaa.


"Tuo häiskä on oikeasti ihan hullu", Hanna totesi itsekseen kun ukko yritti vielä kerran esitellä "taitojaan".


Vihdoinkin se chattikaveri saapui. He olivat jo netissä sopineet kutsuvansa toisia vain nimen etukirjaimella.
"Et sä oo ku tommosen varin myöhäs", Hanna huudahti erottaessaan ruskean lakin muutaman ihmisen päiden yli.
"Ää, sori. Mutsi vaati  keittämään sille vielä iltakahvin."
"No mut mitäs toi, onko sulla mitään hajua tosta vanhasta häiskästä tuol nurkas?"
Hanna nyökäytti päätään vanhukseen päin ja irvisti.
"Aa, toi. Ihan turha tapaus, suorastaan rasittava."
"No, häädetään se?"
"Ihan tosi? Meinaatko onnistua?
"Tottakai, eihän elämä oo mitään ilman pientä vallankäyttöä!"


Niin Hanna iski ukkoparan kimmppuun sanoin ja uusi tuttava kipaisi hakemassa baarista alkoholia. Vanhukset sai yleensä pois tieltä parhaiten silloin, kun sotki niiden paidat eivätkä vanhemman sukupolven edustajat kehdanneet enää näyttäytyä  kyseisen simin lähettyvillä.
"Oikeasti, häivy nyt. Pois tältä tontilta, vaikka koko maasta! Oot siis niin turha tapaus!"


"Ei vittu mikä säälittävyys", Hanna arvosteli muita tanssijoita sanoen kaikki asiat todellakin suoraan. Molemmat nauroivat vähän väliä ja pitivät vihdoinkin hauskaa, kunnes Hannan oli aika vaihtaa maisemaa. Naiset sopivat kuitenkin tapaamisen seuraavalle päivälle, tällä kertaa ostoksille ja keilaamaan.

Joo tuota... tässä taas yksi kökkö osa. Lupaan ihan oikeasti parantaa, nyt vaan väsyttää niin paljon ettei pysty parempaan. Tällä kertaa en lupaa varsinaista päivää uudelle osalle, yritän saada ensi viikolla mutta menee luultavasti sitä seuraavalle. Anteeksi.

Selvä, nyt sitten sunnitelmien mukaan potkaisen toisenkin osan teidän luettavaksenne. Toivon, että pidätte tästä osasta. Itse olen suoraan sanoen pettynyt, mutta uskon, että kolmas osa on edes vähän enemmän omaan mieleeni. Kommenttia sitten vain, pahoittelen jälleen plumbbobeja... :>


"Minä sain sen työpaikan!" Martti huusi jo kaukaa. Marie oli tapansa mukaan hoitamassa kasvejaan, nyt myös niitä muutamia mansikoita.
"Onnea!" nainen huudahti ja kiirehti halaamaan toista.
"Kuulehan, eikö sieltä naapurikaupungista ole hieman turhan pitkä matka tänne töihin?"
"Tuota... kuinka niin?"
"No, ajattelin että voisit muuttaa tänne", Marie hihkaisi ja rutisti Marttia entistä kovempaa.
"Oikeasti?"
"Ihan oikeasti."


He menivät sisälle keittiöön ja Martti kertoi kuinka hänen uusi työnantajansa oli soittanut ja ilmoittanut miehen saaneen työpaikan tanssialalta. Molemmat työskentelivät siis nyt samassa työpaikassa ja asuivat saman katon alla. Tuntui oudolta, että he olivat tunteneet vasta muutaman kuukauden ja silti käyttäytyivät kuin olisivat tunteneet toisensa aina.
"Marie... minä rakastan sinua."
Nuo taianomaiset sanat kantautuivat naisen korviin kauniimpina kuin koskaan. Martti oli todellakin ihminen, joka välitti aidosti.


Laskut tuntuivat keventyneen huomattavasti nyt, kun perheessä oli kaksi työtä tekevää ihmistä. Lisäksi kissoille hommattiin työt, joten rahapulaa ei ollut laisinkaan. Elämä tuntui muutenkin löytäneen valoisamman polun Martin heivattua tavaransa saman katon alle.


Niinpä Marie päätti investoida aina niin rakkaaseen luontoharrastukseensa ja rakennutti kasvihuoneen pienoisten tomaattiensa ja mansikoidensa ympärille.


yäh, anteeksi ;__;
Niin taas yksi armas iltapäivä kun molemmat olivat tulleet töistään takaisin kotiin huolehtimaan kissoista ja taloudesta, Martti tarttui kämppistään olkapäästä kiinni ja käänsi tämän ympäri.
"Kuulehan, minun on pitänyt tehdä tämä jo aikaisemmin, mutta..."
Mies kaivoi taskustaan kimaltelevan kihlasormuksen ja Marien silmät levisivät. Eihän siinä muuta voinut kuin sanoa kyllä ja rakennella pilvilinnoja. (anteeksianteeksi kamalasti tuosta näkyvästä timantista. unohdin ihan kokonaan, anteeksi)


Niin niitä pilvilinnoja sai rakennellakin. Seuraavana molemmille vapaana viikonloppuna pari vietti aikaa yhdessä appelsiinipuun alla(joku löytänyt tämän kuvan radolan söpöin parisi-topasta?). Mikäpä onnellisen parin voittaisi?


Lemmikeillä taas menee vähän on-off-on... Toisena päivänä molemmat ovat ihan kiltisti ja telmivät keskenään kun taas toisena... sanotaanko, että silloin saa kerätä karvatuppoja lattialta. Niin, Tapiohan on vähän erikoislaatuinen kissa. Myönentään, myönnetään.


Marien ja Martin suhde kuitenkin kukoistaa, ja eräänä hämäränä kevätiltana pari avioitui olohuoneensa hiljaisuudessa. Mariella ei ole oikein muita ihmissuhteita ja jostain syystä Martti ei tahdo kertoa asioistaan muulle suvulleen...


Kissat eivät näytä välittävän tämän parin onnesta pätkääkään, sillä molempia taitavat kiinnostaa paljon enemmän ulkona pörräävät tulikärpäset. Varsinkin hiukan hömelöluonteinen Tapio yrittää illasta toiseen napsia raukkaparkoja kiinni.


Tämä taitaa kylläkin käydä hieman imeläksi, mutta niin pilvilinnoissaan nämä kaksi ovat. Tämä on kuitenkin jo melkein rutiininomaista, joka päivä toistuvaa ja kuitenkin vaihtelevaa elämää.


Vaikka Marien tunteet hyppelivät nyt kuin minikokoiset pinkit gasellit ympäri savannia, hän vaati aina välillä Martin mukaansa puutarhaan. Martti oli oikeastaan jonkinmoinen poropeukalo, ei osannut puutarhassa juuri muuta tehdä kun pyydystää tulikärpäsiä ja perhosia, mutta mikäpä siinä kun tuore vaimo mukaansa niin tahtoi.


Aina kun Marie lähti puutarhaansa, hiippaili Martti yläkertaan vanhan ompelukoneen ääreen. Ei ihme että patalappuja tupsahteli nykyään joka tuutista, mutta tavoitteena miehellä oli ommella itse joku hieno puku vaimolleen... jonakin päivänä.


Toki Martti osasi käyttää hyödykseen myös niitä tilanteita, kun Marie huomioi kissoja. Lady Oméletten ja Tapion hoitaminen jäikin suurimmaksi osaksi naisen kontolle.


Tuore aviopari piti kuitenkin tiukasti kiinni siitä, että heillä oli riittävästi yhteistä aikaa. Monta kertaa ruokapöydässä he puivat sitä, miten lujasta ystävyyssuhteesta kehkeytyi rakkaus.


Viimein Marien työ tuotti tulosta ja he saisivat appelsiinimehua. Samalla hän ikävä kyllä vilustuikin, mutta se nyt oli pieni huoli - ainakin simin itsensä mielestä.


Eräs ilta Marie ja Martti olivat taas ruokapöydässä ja puheeksi tulivat lapset.
"Eikö olisikin aivan ihanaa, jos täällä juoksentelisi muutama pieni lapsukainen?" Marie tuumasi.


Kissat kuitenkin ehtivät ensin, ikävästi juuri silloin, kun sekä Marie että Martti olivat töissä. Minkähänlainen shokki nelijalkaisten omistajille tuleekaan olemaan, kun talossa juoksentelee pieniä kissanpentuja?


Eivät simitkään paljon jälkeen jääneet, kuten kuvasta voi varmasti päätellä. Tämän jälkeen Martilla oli kyllä kova suunnittelu päällä pienestä laajennuksesta, että olisi sitten lastenhuonekin.
"Rauhoitu nyt, Martti! Raivataan vanhempieni huoneesta sänky pois ja sinne saa ihan hyvän lastenhuoneen."

Anteeksi sekavista teksteistä, kirjoitin ne yhdeltä yöllä valmiiksi. Kolmas osa ilmestyy ensi viikolla.

No, nyt sitten potkaisin tämän ensimmäisen osan ulos. Kommentit olisi kyllä mukava juttu. Etenkin kaipaisin rakentavaa kritiikkiä kuvien laadusta(miten voisin parantaa?) ja tarinan kirjoituksesta. Lisäksi joitain ehdotuksia siitä, minkälaiseen suuntaan tarina kääntyy, otetaan vastaan(ehei, ette kuitenkaan saa päättää juonta. eihän siinä olisi mitään järkeä, eihän?).


Mainilan kevät oli alullaan ja poikkeuksellisen lämmin kevätaamu houkutteli koko naapuruston ulos. Marie Wise hääräsi pihallaan pienen tomaattiviljelmänsä kanssa täysin syventyneenä puuhiinsa, mutta muita ei ulkona näkynyt. 18-vuotias nainen oli nimittäin naapuruston ainoa paikalla oleva ihmisasukas.


Marie sattui vilkaisemaan etupihalle päin ja muisti sitten, ettei ollut vielä lukenut lehteä. Pieni puutarhanpoikanen oli nyt kunnossa, joten oli lehden vuoro saada huomiota.
'Kuinka kukaan jaksaa jakaa joka aamu lehdet koko naapurustolle päivästä toiseen?' nainen mietti poimiessaan lehden maasta.


Marie istahti ajatuksissaan olohuoneen sohvalle lukemaan lehteä. Hän vilkaisi nopeasti etusivun isoa uutista ja haukkoi henkeään. LENTOKONEONNETTOMUUS RIISTI MONTA IHMISENKEÄ, kirkui suuri otsikko ja hän selasi nopeasti varsinaisen artikkelin kohdalle. Marie ei pystynyt lukemaan kuin muutaman rivin. Sen jälkeen silmät olivat jo niin täynnä kyyneliä, että lukeminen oli mahdotonta.


Marie pudotti lehden maahan ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän tärisi itkusta ja meikit levisivät poskille vuolaiden kyynelvirtojen saattelemina.
"EI!" nainen parkaisi. Juuri siinä lentokoneessa olivat olleet hänen omat vanhempansa matkalla takaisin kotiin. He olivat olleet Kreikassa juhlimassa merkkipäiviään, molemmat nimittäin olisivat täyttäneet tänä vuonna 50 vuotta. Artikkelin mukaan lentokoneessa oli ollut jokin tekninen vika ja se oli pudotessaan iskeytynyt vuoreen ja kärventynyt.


Itkettyään aikansa Mariesta tuntui siltä, että yhtään kyyneltä ei ollut enää jäljellä ja hän meni kylpyhuoneeseen siistimään kasvonsa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä enää edes vanhempia. Aivan yksin. Talo tuntui sillä hetkellä suurelta yhdelle ihmiselle ja... kissalle. Niin, olihan hänellä sentään kissansa Lady Omélette, jonka hän oli saanut vanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi saavuttaessaan täysi-ikäisyyden. Suru riipaisi Marien sisintä uudelleen, kun muistot pyrkivät esiin. Kaikki mahdollinen tuntui muistuttavan häntä vanhemmistaan.


Kyyneleet virtasivat jälleen Marien poskilla, kun puhelin pirisi keittiössä repäisten surevan takaisin hetkeen.
"H-haloo?" hän kakisteli ja pyyhkäisi muutaman kyyneleen poskiltaan.
"Aamupäivää, neiti Wise", kuului tuttu ääni langan toisesta päästä, "Pahoittelen tapahtunutta."
Marien alahuuli väpätti vaarallisesti enteillen uutta itkukohtausta, jonka hän yritti parhaansa mukaan torjua niiskaisten hiljaa.
"Voit jäädä huomenna pois töistä että saat selvitettyä ajatuksiasi", Marien työnantaja totesi.
"Kiitos paljon", Marie henkäisi. Hänen työnantajansa oli tanssipiireissä iso kiho, eikä yleensä välittänyt kenenkään henkilökohtaisista asioista. Kerrankin siinä kaljamahassa oli havaittavissa pientä empatiaa. Marie kuuli kutienkin seuraavaksi naksahduksen kun toinen lopetti puhelun ja pieni valon pilkahdus katosi saman tien.


"Eivät he toivoisi minun unohtavan elämistä", Marie tokaisi päättäväisesti valmistaessaan vanhempiensa mieliruokaa illalliseksi. Hänellä oli joskus tapana puhua itsekseen kun ei paljon muutakaan juttuseuraa ollut. Kissakin on sen verran itsenäin eläin, ettei siitä ole kuuntelemaan päivästä toiseen monen tunnin palpatuksia asiasta jos toisesta.


Yö oli kuitenkin toisenlainen ja Marie heräsi monta kertaa. Koskaan hän ei ollut nähnyt niin paljon painajaisia sun muita yhtenä yönä. Putoava lentokone, hymyilevät vanhemmat ja kauhistuttava sarja toinen toistaan hirveämpiä kuvia saivat naisen kirkumaan. Pahinta oli, että huone oli täysin pimeä ja hän yksin. Onneksi huomenna ei sentään tarvitsisi mennä töihin, vaan hän saisi jäädä kotiin selvittelemään ajatuksiaan kuten työnantaja oli neuvonut.


Heti seuraavana aamuna aikaisin Marie keskittyi jälleen luontoharrastukseensa. Hän oli ylpeä pienestä tomaatinviljelyksestään, mutta viitsi kuitenkin jättää sen joksikin aikaa. Hän suunnitteli innostuneesti mahdollisesti tulevaa mansikanviljelyä, koska luonnon kanssa puuhailu todellakin helpotti ja päästi hänet irti arjesta.


Marie palasi puolen päivän aikaan patikkaretkeltä ja oli illemmalla juuri puhdistamassa keltaista kissanhiekkalaatikkoa, kun ovikello soi.
"Kuka ihme se tähän aikaan?" nainen ihmetteli puoliääneen vilkaisten ovelle päin.
"Ei täällä yleensä kuuden jälkeen enää ketään ole."


Paksu pilvi lipui juuri auringon eteen ja Marie käveli kummastuneena avaamaan oven. Sen takana seisoi suunnilleen hänen ikäisensä mies, jonka tukka sojotti hieman ja vihreät silmät toivat mieleen pikkupojan.
"Tuota... päivää", tulija tervehti itsekin ilmiselvästi häkeltyneenä.
"Päivää", Marie tervehti hymyillen hieman.
"Martti Tuomi", mies esittäytyi ojentaen kätensä ja Marie tarttui siihen.
"Marie Wise", esittäytyi puolestaan Marie ja kysyi, mitä Martti täällä päin teki. Hänen tietääkseen samalle kadulle oltiin rakentamassa jopa yksi uusi talo, voisiko mies asettua siihen asumaan uudeksi naapuriksi?


"Tulin tänne työhaastatteluun ja ajattelin käydä tekemässä tuttavuutta paikallisiin asukkaisiin", Martti hymähti ja Marien silmät alkoivat taas kiiltää.
"Tarkoitat kai asukkaaseen", nainen korjasi ja viittasi Martin peremmälle.
"Tahtoisitko jotain syötävää?"


Marie otti esiin juuri äskettäin valmistamansa aterian ja Martti istui pöytään.
"Vai että naapuruston ainoa asukas", vieras mumisi.
"Tu-tuota, niin."
"Eikö täällä ole sitten yksinäistä?"
"No, onhan täällä, mutta kyllä siihen tottuu ja tuohon lähelle rakennetaan luultavasti toinenkin talo."
Marie ja Martti jatkoivat jutusteluaan ja vaihtoivat myös puhelinnumeroita. Mistä sitä tiesi vaikka tässä olisi Marien ensimmäinen ystävyyssuhde Suomessa. Ainakaan Martti ei näyttänyt välittävän rotueroista, mikä oli harvinaista tällä seudulla. Kaikki tuntuivat olevan niin epäluuloisia.


Seuraavana iltana Marie soittikin Martille ja kutsui tämän kylään. He viihtyivät keskenään, ehkä saman harrastuksen vuoksi. Myös Martti oli nimittäin luontoihminen, ja lisäksi hänellä oli harmaa egyptin mau, Tapio.


Marie ja Martti viettävät pitkiä aikoja jutellen ja tutustuen. Marie uskaltautui jopa kertomaan vanhemmistaan, vaikkakin purskahtaa jälleen itkuun. Martti tuntuu ymmärtävän, ainakin mies jaksaa kuunnella. Eipä aikaakaan, kun aikuiset olivat jo solmineet vahvan ystävyyden ja Marie oli löytänyt vihdoinkin ihmisen, joka välittää.

Tässäpä tämä ensimmäinen osa siis, olen todella pahoillani noista muutamista timanteista ja muista merkeistä. Yritän parantaa seuraavaan osaan, sen lupaan.

Täällä siis esittelen kaikki hahmot jotka tarinassani esiintyvät. Aivan vilaukselta näkyviä esimerkiksi NPC-hahmoja en rupea esittelemään, mutta tärkeät henkilöt tietenkin.


Mainilan tarina alkaa Marie Wisesta, joka on vanhempineen muuttanut Mainilan ensimmäisiksi asukkaiksi. Pian muuton jälkeen vanhemmat lähtevät Kreikkaan juhlimaan molempien 50-vuotisuutta. Matkalla takaisin lentokone kuitenkin törmää vuoriin ja tuhoutuu matkustajineen päivineen.
Luonne: 8-2-7-2-6


Wisen perheen mukana mainilaan tiensä löysi Marien kissa, Lady Omélette. Nainen sai oranssin ragdollinsa vanhemmiltaan täyttäessään 18 vuotta ja vanhempien kuoleman jälkeen Marie on saanut kissaltaan kipeimmin tarvitun lohdun menetykseen.


Martti Tuomi. Mies pöllähti yhtenä kirottuna päivänä - päivää Marien vanhempien kuoleman jälkeen - Marien kotiovelle tervehtimään mahdollisesti tulevaa naapuriaan. Hyvänä kuuntelijana Martti voitti menetystä surevan naisen ystävyyden ja luottamuksen ennätysnopeasti. Myös samat mielenkiinnon kohteet yhdistävät tätä kaksikkoa.
Luonne: 2-6-4-6-7


Tapio. Martin hömelöllä kissalla on suhteellisen negatiivinen asenne kaikkiin muihin simeihin, kissoihin ja koiriin paitsi omistajaansa. Saa nyt sitten nähdä, miten tämän egyptin maun suhtautuminen muuhun maailmaan muuttuu. Kun nyt vain ei jahtaisi liikaa niitä hemmetin tulikärpäsiä.